Paasto ja influenssa

Olen paastonnut paastoblgin pitämisestä kaksi viikkoa. Syynä on ollut influenssa.

Influenssa on epidemioina leviävä kuumeen nostava hengityselinten virussairaus. Yleensä epidemia alkaa Suomessa joulu-helmikuussa ja jatkuu parin kuukauden ajan.

Influenssaan ei ole muuta lääkettä kuin lepo. Influenssarokotusta markkinoidaan ennaltaehkäisynä. Rokote ei läheskään aina estä sairastumista.

Kuluneen kahden viikon aikana olen kohdannut lepäämisen vaikeuden tilanteessa, jossa on lämpöinen ja voimaton olo, mutta ei niin kipeä, etteikö voisi tehdä töitä.

Niinpä viikon kituutettuani menin lääkärin vastaanotolle ja sain määräyksen levätä neljä päivää.

Kahden viikon influenssan jälkeen tuntuu siltä, kuin fyysiset voimat olisivat vähentyneet olemattomiin. Paastolla voi olla oma osuutensa tähän tunteeseen.

Influenssan aikana ruokahalu on olematon ja paasto on voinut jatkua suunnitelmien mukaisesti.

Influenssavirus, kuva: wikipedia.

Paastossa vaiheeseen "raakaravinto"

Opiskeluaikana opettelimme Pauliinan kanssa 80-90-luvuilla paljon esillä olleen raakaravinto-ruokavalion. Tuolloin Marjatta Svennevig piti elävänravinnon ravintolaa Erottajalla. Raakaravintoa kutsutaan myös eläväksi ravinnoksi.

Tiukimmillaan noudatimme 100%:sti elävän ravinnon ruokailutottumuksia noin puolen vuoden ajan. Muistan tuon ajan erityisen kevyenä ja hyvävointisena ajanjaksona elämässäni.

Aiemmin kirjoitin metabolisesta oireyhtymästä, jossa keskeistä on vyötärölihavuus ja haitallisen rasvan kertyminen sisäelimistöön ja verenkiertoon.

Terveysasiantuntijat  korostava nimenomaan sisäelimiin kertyvän rasvan (visceral fat) haitallisuutta. Oheinen kuva kertoo paljon.

Asian pohtiminen voi kuormittaa elämää. Jos kuitenkin tällä tavalla saa sykäyksen kurinalaiseen elintapojen muuttamiseen, henkinen kuormitus ei ole ollut turhaa.

Aiheeseen tutustuessa paastosta tulee entistä enemmän terveydenhoitoprojekti. Siksi olkoon nyt osa paastoani nuorena oppimani raakaravinto.

Kolmannen paastoviikon kunniaksi pyysin valokuvaajan tutkintoa suorittavaa Unnaa ottamaan minusta uuden profiilikuvan. Kuvia tuli enemmänkin ja tein niistä timelapse-videon.

Punk, rakkauskirje ja yhteiskunnallinen osallistuminen

Punk-musiikki on viime päivinä noussut keskusteluun. Yhteiskunnallisena julistuksena tämän musiikin sanoitukset yleensä toimivat. Yksinkertaisesti sanottu tehoaa parhaiten.

Aina mun pitää -kappale on oiva esimerkki punk-lyriikan väkevästä ilmaisuperinteestä.

"Ihmisen on joka päivä tehtävä asioita ja kuluttaa ruumista tai muuten se rappeutuu.", sanoi laulun tekijä Kari Aalto eräässä haastattelussa.

Karin mielipiteeseen on helppo liittyä. Jokaisena aamuna on noustava ja lähdettävä liikkeelle. Paaston aikana tämä on enimmäkseen helppoa, muttei aina.

Maaliskuussa vuonna 1988 junamatkalla Kajaanista Helsinkiin kirjoitin kirjeen Pauliina Honkaselle. Kirje putkahti esille järjestäessämme muistojamme sisältävää laatikkoa.

Kirjeessä hahmottelen tyttöystävälleni elämäntilannettani kolmen eri ulottuvuuden näkökulmasta. Kutsuin ulottuvuuksia "tämänhekisen elämäni projekteiksi." Tässä suora sitaatti kirjeestä.

1. Haluan kanssasi naimisiin. Haluan muodostaa perheen, saada lapsia ja huolehtia niistä. Haluan rakastaa tulevaa vaimoani elämän kestävän liiton ajan.

2. Haluan valmistua teologian kandidaatiksi kohtalaisessa ajassa (5-6 vuotta). Haluan suoriutua työstäni mahdollisimman hyvin valmistumiseni jälkeen oli se sitten seurakuntatyöntekijän tai yhteiskunnan virka.

3. Haluan olla yhteiskunnassa yksilö, joka kannattelee yhteisöä. Suomen tapauksessa demokraattista tasavaltalaista yhteiskuntaa. Näen, että pystyäkseni ottamaan kantaa päätöksentekoon minulla tulee olla jokin perusta. Yhteiskunnalliseksi aatteeksi olen omaksunut näkökulman, jonka mukaan valtion tehtävä on ensisijaisesti sivistyksellinen - ei taloudellinen. Taloudenhoitoon liittyvä materia on väline ja sille kuuluu antaa välineen arvo. Sivistyksen ja etiikan kehittyminen ei ole riippuvainen materiasta. Valtion tulisikin keskittyä kehittämään kansalaisten sivistyksellistä ja eettistä arvopohjaa.

Rakkauskirjeessä 27 vuoden takaa on yhteiskunnallisen ohjelmanjulistuksen makua. Silloiset "projektini" tuntuvat edelleen vahvasti omiltani.

Yhteiskunnallisen osallistumisen makua on myös siinä, että haluan pitää huolta terveydestäni. Lisäänkin tämän "projektin" neljänneksi tuohon tehtävälistaan.

Maaliskuussa 1988 Yliskylän rantakallioilla.

Miksi ihmiset tarttuivat kiviin?

Mietin tulevan sunnuntain saarnaa. Teksti Joh. 8: 46-59 kertoo tavallisten juutalaisten ja Jeesuksen voimakkaita tunnereaktioita sisältävästä vuoropuhelusta.

Mietin millaisen twaarnan eli twitter-saarnan kirjoitan. Päädyin tällaiseen:

"Jeesus leimattiin pahaksi. Pahan leimasimella leimaamme. Omistaako joku hyvän leiman? Pliis, näytä!" (#twaarna)

Arkkipiispa Mäkinen saarnasi v. 2012 Naantalissa:

"Kyse ei ollut siitä, että Jeesus olisi puolustanut omaa totuuttaan muiden totuutta vastaan. Hän yksinkertaisesti ei suostunut toimimaan sellaisen maailman ehdoilla, jossa maailma rakentuu selviin, muuttumattomiin järjestyksiin ja jossa viholliskuvat rakentuvat. Jumalan todellisuus, elämä perimmältään ei ole sellaista."

Saarnakurssilta mieleen jäänyt ajatus.

Arkkipiispa puhui kuvitellusta turvallisuudesta, jota puolustaakseen ihmiset ovat valmiita tarttumaan kiveen. Lopulta kuitenkin kivellä ammutaan alas ensimmäisenä Jeesus.

Muistelen, mitä Hannu Komulainen sanoi kärsimyksen ja ilon kokemisesta ja sen merkityksestä saarnan valmistamiselle: "Vasta kun saarnaajat ovat kokeneet kuulijoiden kärsimyksen ja ilon, voivat he saarnata."

Mietin, millaista tuskaa aiheutuu siitä, kun joutuu todistamaan omaa tai toisten ihmisten tunnepitoista puolustuskannalle asettumista. Useimmiten tällainen keskustelu ei johda hyviin lopputuloksiin. Siitä puuttuu aito dialogi.

Jähmeät ajatusrakennelmat ja muuttumattomat  maailmanjärjestykset vaikeuttavat dialogiin asettumista.

Kivi onko kourassani,
joku langennut jos on?
Jäädyttääkö katsettani
kylmä viima tuomion?
Kuka meistä syyllisistä
pystyy muita mittaamaan?
Tilille myös asenteista
meidät kaikki kutsutaan.

Virsi 453:1 Liv Nordhaug 1971. Suom. Anna-Maija Raittila 1984. Virsikirjaan 1986.

Kuusi sukupolvea Elisabetista Elisabetiin

Energiapuun korjuu on välttämätön osa puulla lämmittäjän arkea. Lomastani käytän kaksi päivää metsätöihin synnyinpaikkani metsässä.

Puuta polttamalla on lämpö tuotu pirtteihin ja kamareihin silloin kun oma elämäni sai alkunsa näissä maisemissa. Puuliedellä ja -uunissa laittoivat ruokansa edesmenneet sukupolvet.

Oulaisten Matkanivaan saapuivat 1920-luvun alussa Elisabet ja Kustaa Huhtala Etelä-Pohjanmaalta pohjoiseen suuntautuneen muuttoliikkeen mukana. Samassa yhteydessä Pohjois-Pohjanmaalle saapuivat myös perheen poika Jaakko ja miniä Anni (e. Johansson). Heille syntyi kolme lasta, joista ainoa poika Olavi on minun isäni.

Perhekunta asettui asumaan Herranen -nimiselle maatilalle Pyhäjoen varteen Annosenkosken partaalle. Perimätieto kertoo, että osa tilan päärakennuksen hirsistä on säilynyt 1600-luvun lopulta saakka. Talo eri muodoissaan on sijainnut kyseisellä paikalla jo yli 300 vuoden ajan.Olisi mielenkiintoista selvittää talon historia tarkemmin.

Tässä talossa myös isäni ja äitini aloittivat yhteisen elämänsä 1964 ja täällä myös minä otin ensiaskeleeni ja opettelin sanomaan ensimmäiset sanani. Tosin matkani jatkui parin vuoden kuluttua vanhempieni työn vuoksi muualle.

Täällä nyt oma lapsenlapseni Stella Elisabet tänä keväänä 2015 tutkailee yksivuotiaan silmin uteliaana outoa maailmaa - yhtä uteliaana kuin kaimansa Elisabet Huhtala, joka kuusi sukupolvea aiemmin uudisasukkaana ihmetteli samaa ikiaikaista Pyhäjokilaakson maisemaa ja kuunteli Annosenkosken alati kohisevaa hymniä.

Taloa emännöi Elisabet n. 100 vuotta sitten. Talon viereen on rakennettu uusi talo, jossa Stella Elisabet viettää 1-vuotissynttäreitään keväällä 2015.

Muukalaisena messussa

Istuin Karjasillan kirkossa lähes täydessä kirkkosalissa. Liturgi Satu Kreivi-Palosaari aloitti vuorolaulun: "Herra olkhoon teän kanssa." Meneillään oli meänkielinen messu.

Lauloin tuttuja virsiä - monisteessa ne olivat käännettyinä Torniojokilaakson kansan kielelle. Samalla hapuilin virsikirjasta tuttuja sanoja.

Saarnan sisältö puhutteli, rukouksiin oli heplppo liittyä. Kokonaisuus oli lämmin ja välitön. Kaikki oli niin kuin kansankirkkomme messussa kuuluu olla.

Mietin, miksi murteella toteutettu messu on kuitenkin jotenkin outo kokemus. Koin nimittäin jonkinaseteista muukalaisuutta väylänvarren kieltä puhuvien keskellä.

Ehkä yksi outouden tunteen syy oli siinä, että huomioni kiinnittyi enenmmän kieleen ja murteellisiin ilmaisuihin kuin varsinaiseen asiaan.

Tunteestani huolimatta ajattelin, että miksei meilläkin Järvi-Kuopion seurakunnassa voisi olla joskus savoa haastava tai karjalaa pakiseva messu?

Matkoilla minulla on tapana osallistua paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Vieraus ja muukalaisuus ei liikaa häiritse hartautta, jos kiinnittää ajatuksensa kristillisen uskomme laajasti jaettuihin perusasioihin.

Rukous, musiikki, ehtoollinen, siunaus, liturgiset eleet ynnä muut kristittyjen aarteet toimivat universaaleina hartauden harjoituksen elementteinä.

Paasto luo myös syvyyttä hartauselämääni, jos annan tilaa hartaudelle ja rukoukselle. Ruokapaasto ei minulle ole hartautta eikä muutakaan uskonnon harjoittamista sinänsä. En liitä ruokapaastoa kirkolliseen elämään, paitsi että se sopii hyvin pidettäväksi kirkkovuodessa juuri paastonaikana.

Oulussa sijaitsevassa Karjasillan kirkossa meänkielisessä messussa 1.3.2015

Painoindeksi

En ole painon vartija, mutta paaston aikana tulee seurattua painon kehittymistä. Näyttää siltä, että paino muuttuu ruokapaaston kuluessa.

Keväällä 2010 tuntemattomana pysytellyt yksityishenkilö lupasi lahjoittaa nepalilaislasten lukutaidon edistämiseen 15 €/pudotettu kilo. Tässä läskillä lukutaitoa -kampanjassa 14 200 osallistujaa pudotti kolmen kuukauden kuluessa painoaan yhteensä noin 48 100 kiloa. Keskimäärin 3,4 kg/osallistuja.

Kampanja vietiin eteenpäin seurakuntien kautta. Monet seurakunnat hylkäsivät osallistumisen kampanjaan, koska painonhallinta koettiin yksityisasiaksi, josta ei pidä tehdä julkisesti numeroa. Hyvä näin.

Olin kuitenkin mukana tuossa kampanjassa ja pudotin painoa reilusti raakaravintodieetin avulla. Nyt neljän vuoden kuluttua paino oli tullut takaisin entisiin lukemiin. Oheisen taulukon mukaisesti painoni oli jo merkittävän lihavuuden rajaa ylittämässä. (Taulukko on saatu painoindeksilaskurista.)

Paastonaika koitti siis oikeaan aikaan, koska havaintoni mukaan painoni on nyt vähentynyt. Mutta vielä on matkaa taulukon mukaiseen normaaliin painoon. Painoindeksi lasketaan verkosta löytyvän laskurin tai tämän kaava mukaisesti:

Mietin, miten painon saisi pysymään normaalissa, jos sen saavuttaa. Kysyn myös miksi ihmeessä ihmisen pitää syödä enemmän kuin kuluttaa? Näihin kysymyksiin koitan etsiä paaston aikana vastausta.

En pidä ollenkaan pahana sitä, että paastolla on painonhallintaan liittyviä sivuvaikutuksia. Todennäköisesti normaalin painon tavoitteleminen lisää terveyttä ja hyvää oloa. Ajattelen kuitenkin, että lihavuus on normaalia silloin, kun se ei häiritse liikaa.