Miksi ihmiset tarttuivat kiviin?

Mietin tulevan sunnuntain saarnaa. Teksti Joh. 8: 46-59 kertoo tavallisten juutalaisten ja Jeesuksen voimakkaita tunnereaktioita sisältävästä vuoropuhelusta.

Mietin millaisen twaarnan eli twitter-saarnan kirjoitan. Päädyin tällaiseen:

"Jeesus leimattiin pahaksi. Pahan leimasimella leimaamme. Omistaako joku hyvän leiman? Pliis, näytä!" (#twaarna)

Arkkipiispa Mäkinen saarnasi v. 2012 Naantalissa:

"Kyse ei ollut siitä, että Jeesus olisi puolustanut omaa totuuttaan muiden totuutta vastaan. Hän yksinkertaisesti ei suostunut toimimaan sellaisen maailman ehdoilla, jossa maailma rakentuu selviin, muuttumattomiin järjestyksiin ja jossa viholliskuvat rakentuvat. Jumalan todellisuus, elämä perimmältään ei ole sellaista."

Saarnakurssilta mieleen jäänyt ajatus.

Arkkipiispa puhui kuvitellusta turvallisuudesta, jota puolustaakseen ihmiset ovat valmiita tarttumaan kiveen. Lopulta kuitenkin kivellä ammutaan alas ensimmäisenä Jeesus.

Muistelen, mitä Hannu Komulainen sanoi kärsimyksen ja ilon kokemisesta ja sen merkityksestä saarnan valmistamiselle: "Vasta kun saarnaajat ovat kokeneet kuulijoiden kärsimyksen ja ilon, voivat he saarnata."

Mietin, millaista tuskaa aiheutuu siitä, kun joutuu todistamaan omaa tai toisten ihmisten tunnepitoista puolustuskannalle asettumista. Useimmiten tällainen keskustelu ei johda hyviin lopputuloksiin. Siitä puuttuu aito dialogi.

Jähmeät ajatusrakennelmat ja muuttumattomat  maailmanjärjestykset vaikeuttavat dialogiin asettumista.

Kivi onko kourassani,
joku langennut jos on?
Jäädyttääkö katsettani
kylmä viima tuomion?
Kuka meistä syyllisistä
pystyy muita mittaamaan?
Tilille myös asenteista
meidät kaikki kutsutaan.

Virsi 453:1 Liv Nordhaug 1971. Suom. Anna-Maija Raittila 1984. Virsikirjaan 1986.