Lauloin tuttuja virsiä - monisteessa ne olivat käännettyinä Torniojokilaakson kansan kielelle. Samalla hapuilin virsikirjasta tuttuja sanoja.
Saarnan sisältö puhutteli, rukouksiin oli heplppo liittyä. Kokonaisuus oli lämmin ja välitön. Kaikki oli niin kuin kansankirkkomme messussa kuuluu olla.
Mietin, miksi murteella toteutettu messu on kuitenkin jotenkin outo kokemus. Koin nimittäin jonkinaseteista muukalaisuutta väylänvarren kieltä puhuvien keskellä.
Ehkä yksi outouden tunteen syy oli siinä, että huomioni kiinnittyi enenmmän kieleen ja murteellisiin ilmaisuihin kuin varsinaiseen asiaan.
Tunteestani huolimatta ajattelin, että miksei meilläkin Järvi-Kuopion seurakunnassa voisi olla joskus savoa haastava tai karjalaa pakiseva messu?
Matkoilla minulla on tapana osallistua paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Vieraus ja muukalaisuus ei liikaa häiritse hartautta, jos kiinnittää ajatuksensa kristillisen uskomme laajasti jaettuihin perusasioihin.
Rukous, musiikki, ehtoollinen, siunaus, liturgiset eleet ynnä muut kristittyjen aarteet toimivat universaaleina hartauden harjoituksen elementteinä.
Paasto luo myös syvyyttä hartauselämääni, jos annan tilaa hartaudelle ja rukoukselle. Ruokapaasto ei minulle ole hartautta eikä muutakaan uskonnon harjoittamista sinänsä. En liitä ruokapaastoa kirkolliseen elämään, paitsi että se sopii hyvin pidettäväksi kirkkovuodessa juuri paastonaikana.
 |
| Oulussa sijaitsevassa Karjasillan kirkossa meänkielisessä messussa 1.3.2015 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti