Katumista

Katuminen on paaston sana.

Tuhkakeskiviikkona moni osallistui tuhkahartauteen tai tuhkamessuun ja otti vastaan tuhkamerkin, katumisen merkin.

Tänä aamuna kun heräsin, näin pelikortin lattialla. Viaton pahvinpala herättää minussa yhä tunteen, joka paaston kirvoittamana pulpahtaa mieleeni pohdittavaksi.

Pelikortit liitetään uhkapeliin ja uhkapeli on liitetty syntiseen elämään - siis sellaiseen, jota on syytä katua.

Selkärangastani pilkistävä tunteeni oli kuitenkin enemmän häpeää kuin katumista.
Pahojen tekojen katuminen ja häpeä ovat kaksi aivan eri asiaa.
Mitä sitten kadun, kun tässä paastoan?

Pahojen  tekojen ja puheiden myöntäminen ja anteeksi pyytäminen on tärkeää. Katuminen paastoon liitettynä on kuitenkin jotain paljon enemmän kuin syntisten tekojen katumista.  Koen, että katuminen on suurimmalta osaltaan elämän todellisuuden mietiskelyä. Mietiskely voi kohdistua rosoiseen ja epäonnistuneeseen elämään, mutta ennen muuta Luojan luomaan kauneuteen.

Katuminen siis sisältyy paastoon - ei kuitenkaan alituisesti toistettavana hurskaudenharjoituksena, vaan enimmäkseen osana ihmisen keskeneräisyyden pohdintaa.

Katuminen ei ole mikään nykyajan muotitermi. Harva haluaa jäädä kiinni teoista, jotka edellyttävät katumista. Pikemminkin trendinä näyttää olevan virheiden tunnustamisen välttäminen.

Paasto voi saada aikaan mielialan, jossa ihminen tunnustaa rohkeammin tekemänsä virheet, pyytää anteeksi ja saa jatkaa elämää paremman toivossa. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Paasto saa aikaan rohkeutta virheiden tunnustamiseen.